Mat-2.197 Filosofia ja
Systeemiajattelu
Reflektioessee
Tekijä: Henrik Ingo
Esseen otsikko: Esa Saarinen piilokristitty?
TKK:n opiskelijanumero: 47010e
Luento-osallistumiseni kertaa: 6
Oma arvio reflektioseestäni asteikolla 0-5 (paras): 4
Osallistuin Beer Gameen: kyllä
Mitä opin kurssilla: Pääsin vihdoinkin sisälle filosofiaan, opin löytämään olennaiset pointit filosofien joskus hämmentävänkin käsitteistön keskeltä. Ymmärsin filosofisia perusteluita itsensä ja oman elämänsä kehittämiselle.
Hei Esa (alkusanat)
Ajattelin että filosofian kurssilla varmaan on sallittua tehdä omaperäisiä raktaisuja, joten päätin kokeilla esseen kirjoittamista henkilökohtaisen kirjeen muodossa. Ideana on, että tällä lailla "luonnolista kieltä" käyttäen ajatus virtaisi vapaammin kuin tieteellisen kapulakielen taakse piiloutuessa.
Ja jos ajatus ei sittenkään virtaa yhtään paremmin, vaan esseestäni tulee vain keskinkertainen, niin olenpahan ainakin jo alkumetreillä tehnyt jotain ihmeellistä - silloin siis lähinnä merkityksessä "kummallista".
Johdanto
Kuusiosainen luentosarjammehan alkoi noin kahdella ja puolella luennolla sitä, mitä minä kutsun moraalisaarnaksi, eli filosofian kielellä hyveen ja hyvän elämän käsittelyllä. Jotenkin läpi luentosarjan minun insinööriaivoilleni oli aina helppoa ymmärtää Sengen näkökulma kuhunkin teemaan ja se sitten toimi jonkinlaisena avaimena mystisempään "oikeiden filosofien" maailmaan. Joten alkuluennoillakin personal mastering -teemat saivat jonkinlaista ymmärrystä, mutta Sokrateen, Platonin, Aristoteleen ja sinun omat hyve-teemat jäivät jotenkin roikkumaan ilmaan. Aluksi tämä ei tuottanut ongelmaa, mutta kun "itse asia" eli jonkinlaiset "filosofiset perustelut" hyveelliselle elämälle tuntuivat aina vaan viipyvän niin luentojesi sanoma kuulosti minusta lähinnä "olkaahan lapset kilttejä" tasoiselta.
Minulle tämä kaikki kuulosti nimittäin ah niin tutulta. Saarnoja olen kuunnellut - kiltisti - lapsesta asti. Nimittäin kirkossa. Mutta nyt olin nimenomaan tullut filosofian luennolle. Mitä tämä siis oli olevinaan?
Muistan kehitelleeni ainakin pari teoriaa asioiden todellisesta tilasta sillä välin kun odottelin että päätyisimme "itse asiaan" eli filosofiaan. Ensimmäinen ajatus oli että Esa Saarinen on piilokristitty. Hän kulkee ovelasti filosofin titteliä käyttäen saarnaamassa ihmisille kristillisistä arvoista, paljastamatta kuitenkaan todellista luontoaan.
Et kuitenkaan vaikuttanut henkilöltä joka ovelasti piilottelisi todellista minäänsä, etkä myöskään keskivertouskovalta, joten ehdin kehittämään myös seuraavan teorian: Esa Saarinen huijaa. Hän on kehittänyt tällaisen hyvän elämän luentosarjan lainaamalla joitain teemoja suoraan kristinuskosta, ikään kuin kuorien kermat päältä, välittämättä itse ytimestä.
Näine ajatuksineni yritin siis löytää luennoistasi jotain "oikeaa filosofiaa" ja olin lisäksi hyvin tietoinen siitä, että tällaiseen umpikujaan olin päätynyt myös aikaisemmin yrittäessäni tutustua antiikin filosofeihin.
Saadakseni kuitenkin vähän laajempaa näkökulmaa tähän, haluan tähän väliin puolustuksekseni todeta että hyvä ystäväni Matti, joka lukion jälkeen meni opiskelemaan ja on nyt työssä Turussa, oli työnsä puolesta saanut etuoikeuden käydä luennollasi. Hänenkin suora mielipiteensä oli, että ei se mitään filosofiaa tainnut olla. "Se sano esimerkiks sellasia juttuja, että vaimolle kannattaa olla kiltti, koska silloin se saattaa vaikka illalla antaa ja sillon jaksaa työssäkin paremmin." Vaikka minun mielestäni taas tuossa on esimerkki erittäin pätevästä argumentointiketjusta - sikäli mikäli luennon teemana oli työssä viihtyminen - niin halusin siis tällä vain todistaa sen, että myös henkilö joka ei usko Jumalaan voi omata tiettyjä ennakkokäsityksiä filosofiasta jotka estävät häntä kylmiltään seuraamasta hyve-teeman ympärillä pyörivää argumentointia.
Hyvä elämä kristinuskossa(ni)
Kunpa voisinkin kirjoittaa tästä jotenkin mahdollisimman objektiivisesti, mutta kun en voi. En kerta kaikkiaan usko pystyväni irtautumaan tarpeeksi omasta itsestäni tehdäkseni niin. Teen kuitenkin jotain lähes yhtä hyvää: Yritän selvittää omat ennakkokäsitykseni mahdollisimman tyhjentävästi (mutta lyhyesti) jotta sinä lukijana tiedät mistä lähdetään.
Vaikka olen siis kirkossakin kuullut näitä "olkaa lapset kilttejä" -luentoja, niin siellä en ole kokenut niitä samanlaiseksi ongelmaksi. Molemmissa tapauksissa formaatti on sama. Ladellaan hyvän elämän ohjeita ilman sen kummempia perusteluita. Mutta saarnastuolista tai suoraan Raamatusta otettuna ne eivät tunnu niin ilmassa roikkuvilta kuin satunnaisen filosofin suusta tai kirjasta saatuna. Syynä tähän on tietenkin se, että Jumalan auktoriteettiasema on tietenkin paljon kiistattomampi kuin Esa Saarisen. Siksi Jumalan ei halutessaan tarvitse perustella sanomisiaan, mutta sinun täytyy.
En tiedä onko tämä se mitä kirjassasi kutsut älylliseksi hölynpölyksi, mutta on tietenkin totta, että tuollainen asenne ei mitään suuria henkisiä ponnistuksia vaadi. Tämä kuitenkin johtuu siitä, että uskonasioissa suuret kysymykset ovat muualla. Itse voisin esimerkiksi pohtia Jumalan olemassaoloa ja olemusta. Mutta tultuani siihen tulokseen että Raamatun Jumala on olemassa, on tietenkin itsestään selvää että haluan totella sellaisen Jumalan antamia käskyjä tai hyvän elämän ohjeita.
Tämä ei tietenkään tarkoita, että niitä olisi pakko sokeasti noudattaa. Halutessaan niiden syitä ja seurauksia voi tietenkin pohtia, mutta halutessaan niitä voi myös noudattaa sen enempää pohtimatta, sokeasti. Tämä seuraa Jumalan, johon olemassaoloon olen jo aiemmin päätynyt, vahvasta auktoriteettiasemasta ja toisaalta luottamuksestani häntä kohtaan.
Eli jos sanon saman asian vielä vastakkaisesta suunnasta, kristinusko antaa samat mahdollisuudet niin tyhmälle kuin viisaallekin. Tämä mielestäni onkin ihan ok.
Tämä siis omista ennakkoasenteistani. Siitä huolimatta että en usko siihen täydellisesti pystyväni, olen seuraavassa pyrkinyt jonkinlaiseen yleisyyteen. Uskon että ajatuskulkuani pystyy seuraamaan myös henkilö, joka on valmis hyväksymään aksioomaksemme "Raamattu on kirja jossa on paljon hyviä elämänohjeita" (...jostain sattumanvaraisesta syystä), vaikka ei itse Jumalaan uskoisikaan.
Rappiolla on hyvä olla
Näistä lähtökohdista olen siis lähtenyt tätä esseetä kirjoittamaan. Eräs luennolla käsitelty teema, ja siihen liittyen joku oma näkökulma. Tässä tapauksessa ei vaan oma kristinuskon vaikutuspiirissä eletty elämäni, vaan varsinkin siitä seuraavat tietyt reaktiot sitä kohtaan että minulle tutut teemat yllättävän identtisinä tulevatkin vastaan filosofien suusta. Esseen aihe ei siis varsinaisesti ole onko Esa Saarinen piilokristitty, vaan yleisemmin se voisi olla "kuka lainaa ja keneltä" tai ehkä raflaavammin "kuka plagioi ja ketä".
Joka tapauksessa olemme lähtökohtaisesti tukevasti umpikujassa kristinuskosta perityssä ajatusmaailmassani. Tarkoituksena on irtautua siitä ja päästä jossain vaiheessa takaisin filosofian puolelle pelikenttää.
Näin jälkeenpäin ajateltuna voisi ulospääsyjä tietenkin olla useampiakin. Esimerkiksi voitaisiin "kuka lainaa ja keneltä" kysymystä muokata muotoon "kuka oli ensin" ja todeta sitten että koko Uusi Testamentti on kirjoitettu kreikaksi, kreikkalaisen kulttuurin vaikutuspiirissä ja ennen kaikkea yli 400 vuotta Sokrateen, Platonin ja Aristoteleen jälkeen. Näin siis jälkikäteen katsottuna. Toisaalta tämäkään ei tuo vastausta siihen kysymykseen minua eniten vaivaa eli "miksi". Häiritsevintä tässä on tunne, että filosofien tarjoamat hyveet ja Arsitoteleen etiikka vaikuttavat tuulesta temmatuilta. "Olkaa lapset kilttejä." -"Ai miksi?"
Itse en todennäköisesti olisi löytänyt ulos tästä umpikujasta pelkillä filosofian luennoilla. Ratkaiseva potku tulikin takaapäin, pastorilta. Ennen luentosarjasi alkua satuin nimittäin kuuntelemaan Jyväskyläläisen pastorin Sakari Vehkavuoren alustusta aiheesta "Rappiolla on hyvä olla".
Lyhyesti sanottuna Saken pointtina oli, että "hyvä elämä" ei mitenkään liity kristinuskoon vaan se kuuluu yksinomaan humanismiin. (Eli filosofiaan jos pysytään tämän esseen aihepiirissä.) Kristinuskon sanoma on synnistä pelastuminen. Tämä taas ei liity mitenkään siihen kuinka hyvää elämäni on ollut - kuinka onnellisesti olen sen elänyt tai kuinka hyviä tekoja olen tehnyt.
Pitkin hampain joudun tietenkin myöntämään, että Sakke on oikeassa. Ainakaan karkeasti ottaen hyveet eivät liity mitenkään kristinuskoon. Täysin en ole kuitenkaan vielä luovuttanut. Kaikesta huolimatta Raamattu on täynnä hyvän elämän ohjeita. Mistä tämä siis johtuu?
Lapsuudesta saadut opit istuvat vahvassa. Varmasti kaikista näistä neuvoista on jotain hyötyä. Aviollisesta uskollisuudesta seuraa onnellinen avioelämä, onnellinen oma elämä ja menestyminen siinä. Ja näistä taas ei missään vaiheessa seuraa synnistä pelastumista. Se siitä sitten.
Joten vaikka hyveet kyllä jotenkin liittyvät kristinuskoon - aviollinen uskollisuuskin on suoraan kymmenestä käskystä - niin kristinuskon monopoliasema niiden suhteen on nyt murtunut. (Siis tämä kaikki tietenkin omassa päässäni.) Hetken sulateltuani näitä kahta luennoitsijaa yhdessä, pystyn jo suhtautumaan avoimemmin koko hyve-teemaan. Oli kyse sitten kristinuskosta tai filosofiasta, niin on entistä enemmän syytä pohtia perusteluita hyveelliselle elämälle.
Ja tässä vaiheessa onkin sitten sopiva hetki siirtyä pelikentän toiselle puolelle. Kohti filosofiaa.
Itselleni palikat alkoivat loksahtamaan paikoilleen suunnilleen siinä vaiheessa kun päästiin Aristoteleeseen ja ensisijaisiin ja toissijaisiin päämääriin. Itse ajattelen jotenkin niin, että kun tässä nyt kuitenkin tätä elämää eletään ja jotain joka tapauksessa aina tehdään, niin yksi mahdollisuus on pyrkiä elämään niin, että siitä seuraa onnellisuutta.
Tässä suhteessa myös Raamattukin tekee paluun kentälle. Vaikka kristinuskon pääpointtina onkin synnistä pelastuminen, niin Raamattu kuitenkin sisältää paljon elämänohjeita. Ajattelen niin että Raamatun kirjoittajatkin, tai Jumala itse, eivät vain välittäneet jostain ikuisuudessa odottavasta palkinnosta vaan myös elämästäni tässä ja nyt. Mutta nämä elämänohjeet eivät enää ole mitenkään yliluonnollisella tavalla totta, vaan on selvää että ne liittyvät joihinkin aivan luonnollisiin syihin ja seurauksiin. Aivan kuten filosofian piiristäkin kumpuavilla - yleensä samoilla tai samanlaisilla - elämänohjeilla. (Vastakohtana kristinuskon ydin, eli synnistä pelastuminen, johon liittyvät totuudet ovat yliluonnollisemmalla tavalla totta. Jos nyt näin voidaan sanoa.)
Rakkaus Aristoteelisena hyveenä
Itselleni jo näin pitkälle pääseminen oli valtava henkinen kokemus. Filosofiaan liittyneet lukkiutumani olivat vihdoinkin murtuneet ja tuntui että mikään ei voi minua enää estää. Mutta olisi tietenkin paha virhe lopettaa tähän. Todeta että vihdoinkin olen vapaa tekemään jotain - eikä sitten tehdäkään mitään. Itse asiassa jos tässä vaiheessa luen esseeni läpi, niin totean että se on aika hyvä mutta siitä puuttuu vielä essee.
Sarjassa Henrikin filosofisia pohdiskeluja esitämme siksi nyt ensimmäisen osan: "Rakkaus Aristoteelisena hyveenä".
Koska olen hyväksynyt ajatuksen, että kristinuskoon ja filosofiaan sisältyy yhteisiä teemoja - ja voidaan sanoa, että jos ne jompaankumpaan "kuuluvat" enemmän kuin toiseen, niin ei ainakaan kristinuskoon - niin esitin itselleni seuraavan kysymyksen: Voidaanko kristinuskossa löytää joku hyve joka kumpuaa selvästi siitä käsin, eikä ole filosofian puolelta lainattu tai sen kanssa yhteinen.
Ilmiselvästi tällainen on rakkaus eli rakastamisen hyve. Kirjeessään Korintin seurakunnalle apostoli Paavali luettelee joukon uskovaisuuteen liittyviä hyveitä tai tunnusmerkkejä, kuten kielillä puhuminen, sekä myös maallisemmaksi tai yleisemmäksi luokiteltavia, kuten köyhien auttaminen, ja toteaa lopuksi: "...mutta minulla ei olisi rakkautta, en minä mitään olisi."1 Jeesus itsekin tiivisti koko kymmenen käskyä periaatteeseen: "Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta voimastasi ja kaikesta mielestäsi, ja lähimmäistäsi niinkuin itseäsi".
Ja itse asiassa koko jumalallisen pelastussuunnitelman motiivina on Jumalan rakkaus ihmistä kohtaan, kuten jokaisen rippikoulun käyneen tulisi ulkoa osata.
Toisaalta taas filosofian ensimmäisinä vuosituhansina rakkaus näyttää loistavan poissaolollaan. Jos vetoamme kirjoittamaasi kurssikirjaan jonkinlaisena auktoriteettina niin rakkaudesta, tai silloinkin vain rakastumisesta, näyttää puhuvan vasta Spinoza 1600-luvulla. Olemme siis löytäneet hyveen joka selvästikin kumpuaa kristinuskosta.
Seuraava mielenkiintoinen kysymys onkin sitten "miksi näin". Olisiko rakkaudesta voinut tulla Aristoteleen etiikan ylin hyvä, ja miksi siitä ei tullut?
Oma vastaukseni on, että olisi voinut. Varmaa syytä en tietenkään voi tietää, mutta kuvittelen että antiikin kreikkalaisessa kulttuurissa, kuten myös Spinozallakin, rakkaus lajiteltiin tunteisiin. Dualistisessa henki vastaan liha ihmisnäkemyksessä - joka muuten myös on kreikkalaisesta kulttuurista imeytynyt kristinuskoon; se puuttuu Vanhasta Testamentista - se siis kuului jostain syystä liha-kategoriaan. Rationaaliset asiat taas olivat hengen puolella. Tunteista oli tärkeää vain se, miten niitä pystyi hallitsemaan. Rakkaus jonkinlaisena ihanteena oli niin käsittämätön ajatus, että se on ollut jopa Aristoteleen tavoittamattomissa. Mutta väitän siis, että se olisi voinut olla Aristoteleen hyve.
Ensinnäkin voisi olla hyvä huomauttaa että itse käsitän rakkauden suuremmaksi kuin pelkkä tunne. Se on olotila tai elämänasenne, joka voi kohdistua esimerkiksi puolisoon, lapsiin, vanhempiin, ystävään tai jopa vieraaseen ihmiseen (lähimmäiseen). Olotila jossa on valmis antamaan elämänsä toisen ihmisen takia, ei tunteiden palossa, vaan määrätietoisesti. Enkä nyt siis tarkoita mitään messiaanista kuolemista toisen ihmisen puolesta, vaan nimenomaan elämistä. Rakkaudesta voi myös kuolla jonkin ihmisen puolesta, mutta sen voimme tehdä vain kerran kun taas elää voi joka päivä.
Suurin piirtein tällaisesta rakkaudesta siis puhun. Tästä voisi nyt alkaa hyvinkin pitkä argumentointi siitä voisiko rakkaus olla hyve järjen rinnalla. Nyt oli kuitenkin tarkoituksena vain verrata sitä Aristoteleen hyveisiin. Joten olen ajatellut kuitata asian tekemällä suoraa väkivaltaa Aristoteleen omalle tekstille:
"Jos rakkaus on jotain jumalallista verrattuna ihmiseen, samoin on sen mukainen elämä verrattuna ihmiselämään. Meidän ei siis tule seurata niitä jotka sanovat, että meidän ihmisinä ja kuolevaisina tulee tehdä ihmisten ja kuolevaisten mitan mukaisia asioita. Meidän on tehtävä itsemme kuolemattomiksi siinä määrin kuin se on mahdollista ja tehtävä kaikkemme elääksemme sen mukaan mikä meissä on korkeinta. Sillä vaikka se olisi vähäistä, se ylittää kaiken voimassa ja arvokkuudessa. Ja se näyttää olevan se, mitä kukin on, sillä se on määräävä ja parempi osa. Olisi outoa, jos ei valittaisi omaa elämää, vaan jonkin muun elämä. Ja edellä sanottu sopii yhteen nyt todetun kanssa eli mikä on ominaista jollekin, on sille parasta ja nautinnollisinta. Ihmiselle se on rakastaminen, koska se on eniten ihmiselle ominaisinta. Sellainen elämä on siis onnellisinta."
Mielestäni Aristoteles taipuu erittäin vakuuttavasti argumentoimaan rakkauden hyveen puolesta. Ainakin omasta mielestäni on aivan yhtä oikeutettua sanoa että rakastaminen on ihmiselle ominaista kuin että järjen käyttö olisi sitä. Jos Aristoteles voi sanoa että koiralleni ei ole ominaista järjen käyttö, niin yhtä hyvin voin sanoa että hänen koiransa ei osaa rakastaa muuta kuin sitä joka täyttää ruokakupin. (Verrattuna ihmiseen voidaan ehkä sanoa, että koiralle molemmat pätevät. Siis ehkä siinä mielessä, että siltä se ainakin minusta näyttää.)
Itse asiassa on mielestäni hieman tautologista - vähintäänkin itseriittoista - että juuri filosofi päätyy lopputulokseen että järjen käyttö on ihmiselle ominaisinta ja onnellisinta. Paljon mielenkiintoisempaa olisi ollut jos filosofi olisi tullut johonkin muuhun lopputulokseen tai joku muu olisi tullut samaan lopputulokseen.
Näillä perusteilla ja Aristotelesta apuna käyttäen voisin siis todeta, että ihmiselle ominaisinta ja onnellisinta on rakastaminen.
Epilogi
En voi olla lisäämättä pientä epilogia tähän kirjeeseeni, vaikka viisi sivua onkin jo ylitetty. Jos nimittäin missään voin havaita luentosarjamme vaikutusta omassa ajattelussani, niin se on sengeläisen systeemiajattelun soveltaminen omassa parisuhteessa. Toivottavasti seuraava pipsakeissi tuo luennoijalle onnistumisen tunteita ja pienen hymyn naamalle.
Istahdimme Sannan kanssa bussiin, neljän penkin rykelmään. Hieman väsyneinä heitimme molemmat laukkumme vastakkaisille penkeille.
Kiertäessään Otakaarta bussi hiljalleen täyttyi. Meidän laukkumme tietenkin varasivat turhaan kaksi istumapaikkaa.
Kun bussi oli puolitäysi - eli siinä vaiheessa kun paljon penkkejä on vielä vapaana, mutta joutuu inhottavasti istahtamaan vieraan ihmisen viereen - minä näpyttelin tekstiviestiä ja Sannaa huolestutti laukkumme. Sanna tietää, että minä olen sitä mieltä että hän joskus hätiköi turhaan. Suomeksi sanottuna hössöttää. Siksi hän luo syyllisen katseen minuun samalla kun kurottautuu pudottamaan laukkujamme lattialle.
Muuten en ehkä olisi tullut ajatelleeksi koko asiaa, mutta syyllinen katse paljastaa (tai muistuttaa minua) että kyseessä on taas häitköity käyttäytyminen. Siksi huomautan että bussissa on vielä runsaasti tilaa ja että laukut voi kyllä laittaa lattialle sitten kun paikkoja todella tarvitaan. Ja sitten kun olen naputellut tekstiviestin valmiiksi.
Kyseessä on siis itseään vahvistava spiraali. Minua ei niinkään olisi häirinnyt itse laukkujen siirto, mutta Sannan syyllinen katse muistuttaa, että hän aikoo nyt tehdä jotain (hätäillä) mistä en pidä. Silloin minä taas heti muistan torua häntä, eli vahvistan sen mitä hän jo kuvittelikin. Molemmilla - varsinkin minulla - olisi mahdollisuus käyttäytyä toisin, mutta sen sijaan vain lisäämme vettä myllyyn. Onneksi tämän oivaltaminen johti heti vastakkaisiin toimenpiteisiin.
Ai
niin. Jos mietit miten istumapaikoille kävi, niin voit
pohdiskella kumpi seuraavista on totta:
a) "Nainen on aina oikeassa"
b) "Mies on aina oikeassa".
...ja heti seuraavalla pysäkillä.
Viitteet
1 Samassa yhteydessä hän myös lanseeraa jokaiselle pietarsaarelaiselle tutut ja rakkaat symbolit "usko, toivo ja rakkaus".