Creative Commons ja avoimen infrastruktuurin luonti

Vaikka eri kulttuurien aloille onkin syntynyt jo jonkin verran Open Source -tyyppisiä teoksia, on varsinaisen Linuxin kokoluokkaa olevan vallankumouksen edessä vielä joitakin haasteita. Niitä voisi kutsua vaikka logistisiksi ongelmiksi. Open Source -ohjelmistojen puolella nämä ongelmat on jo ratkaistu, mutta kirjallisuus, musiikki ja muut taidelajit tulevat vaatimaan omat ratkaisunsa.

Yksi este Open Source -teosten vallankumouksen edessä on se, että nykyisissä tekijänoikeuslaeissa kaikki on aina lähtökohtaisesti kiellettyä. Tekijänoikeuden logiikka menee niin, että kaikilla teoksilla on välttämättä tekijä (teoksia ei synny tyhjästä) ja tekijällä on aina kaikki oikeudet omaan teokseensa, ellei hän nimenomaisesti niitä jollekin luovuta tai erityisesti salli esimerkiksi teoksen kopiointia. Aiemmin esimerkiksi USA:n tekijänoikeuslaissa teos oli lähtökohtaisesti vapaasti käytettävissä, ja vain erityisellä ©-merkillä varustetut teokset kuuluivat tekijänoikeuden alaisuuteen. Tekijän oli siis varta vasten ilmoitettava teoksensa suojatuksi, jos niin halusi, ja muuten oletettiin, että teosta sai vapaasti käyttää ja levittää.

Vaikka vapauden asialla ollaankin, niin periaatteessa nykyinen käytäntö on kuitenkin parempi. Se suojaa tekijöitä ahneilta kustantajilta ja levy-yhtiöiltä, joiden lakimiehet varmasti keksisivät teknisiä puutteita tekijöiden ©-merkkien käyttötavoissa, mikäli laki sen käyttöä edelleen vaatisi, ja siten päätyisivät omimaan teoksia omaan käyttöönsä maksamatta oikealle tekijälle edes nykyisiä vähiä korvauksia.

Mutta asialla on toinenkin puoli. Nyt kaikkeen pitää saada lupa. Se, että löytää internetistä hyvän runon, artikkelin tai musiikkikappaleen, ei vielä oikeuta hyödyntämään sitä esimerkiksi omassa teoksessaan. Ensin pitäisi saada kyseiseltä tekijältä lupa. Tämä voi olla hyvinkin vaikeaa, sillä harvoinpa esimerkiksi mp3-tiedostojen yhteydestä löytyy artistin sähköpostiosoitetta tai puhelinnumeroa. Niinpä esimerkiksi joku laulu saattaa jäädä esittämättä konsertissa, koska sen tekijältä ei ole saatu siihen lupaa, koska tekijää ei kohtuullisin ponnistuksin voitu tavoittaa. Kuitenkin maailma on täynnä Iiris Lumpeen kaltaisia muusikkoja, jotka mielellään haluaisivat, että heidän laulujaan lauletaan, kopioidaan ja esitetään konserteissa.

Tämän takia olisi tärkeää, että säveltäjät, kirjailijat, artistit ja taiteilijat ympäri maailman oppisivat huomioimaan tämän esteen, samalla tavalla kuin Iiris oli huomioinut sen oman laulukirjansa esipuheessa. Meidän tavallisten pulliaisten, jotka haluamme jakaa laulujamme ja sanojamme toistemme kanssa, tulee siis oppia toimimaan tekijänoikeuslainsäädännön ehdoilla.

Tietokoneohjelmien maailmassa ohjelmoijat ovat tällaisen käytännön oppineet. Richard Stallmannin aikanaan kehittämä GPL-lisenssi on muodostunut standardiksi, ja se tai muu vastaava lisenssi mainitaan aina ohjelmien koodin alussa. Vain pari riviä, josta koodin lukija näkee heti, että hän saa käyttää tämän tiedoston koodia myös omissa ohjelmissaan. GPL-lisenssistä on muodostunut käsite, tavaramerkki, jonka Open Source -ohjelmoijat tunnistavat. Sen mainitseminen riittää kertomaan, että tämän koodi on vapaata, voimme kaikki yhdessä käyttää sitä. Jos tätä lyhyttä mainintaa ei olisi, niin mitään ei olisi tehtävissä. Silloin kopiointi ja koodin käyttäminen olisi automaattisesti kiellettyä.

Jotta Open Source -vallankumous voisi tosissaan levitä myös kirjallisuuden, musiikin ja muiden taiteiden puolelle, tulisi kaikkien Iiristen kaltaisten viisujen tekijöiden ja muiden artistien oppia lisäämään teostensa alkuun lyhyt GPL-lisenssiä vastaava ilmoitus. Tällöin teoksesta näkisi heti, miten sitä saa käyttää, eikä lupaa tarvitsisi erikseen kysyä. Varsinkin ne, jotka julkaisevat kirjoituksiaan, valokuviaan tai piirroksiaan kotisivuillaan internetissä, voisivat olennaisesti vaikuttaa vapaasti käytettävissä olevan materiaalin määrään, jos tällainen tapa leviäisi. Pienistä puroistahan kaikki suuretkin putoukset saavat alkuna. Samanlaisista pienistä puroista muodostuu GPL:n alainen kokonainen Linux-käyttöjärjestelmä.

GPL-lisenssiä on käytetty myös kirjojen tai musiikin tekijänoikeuksissa, mutta koska siinä puhutaan nimenomaan tietokoneista ja lähdekoodista, se ei ole kovinkaan luontevaa. Tilalle onkin kehitetty vastaavanlaisia lisenssejä, jotka sopivat paremmin tähän tarkoitukseen. Eniten julkisuutta, ja myös käyttäjiä, on saavuttanut Creative Commons -brändin⁹⁹ alainen lisenssikokoelma. Se on kerännyt taakseen joukon tämän alan raskaita nimiä, muun muassa Project Gutenbergin kaltaista vapaata kirjallisuutta julkaisevan Eric Eldredin sekä lakitieteen professori Lawrence Lessigin, jotka yhdessä vastustivat viimeisintä tekijänoikeuden suoja-ajan pidennystä USA:n korkeimmassa oikeudessa (häviten vain niukasti). Creative Commons on myös panostanut lisenssivaihtoehtojensa tunnetuksi tekemiseen, jotta taiteilijat oppisivat lisäämään kopioinnin sallivan (CC)-logon teostensa oheen, niinkuin ohjelmoijat lisäävät viittauksen GPL:ään omiin koodeihinsa.

Creative Commonsin sivuilta pöytälaatikkokirjailijat ja viisumaakarit voivat helposti valita sopivan lisenssin omalle teokselleen. Prosessi ei vaadi lakitieteen opintoja, vaan sopiva lisenssi löytyy parilla hiiren napsautuksella. Esimerkiksi tekijä voi sallia tai kieltää teoksensa kopioinnin ja levittämisen kaupalliseen tarkoitukseen, tai vaatia, että hänen nimensä mainitaan myös kaikkien muokattujen teosten tekijäluettelossa. Creative Commonsin iskulauseena onkin "Some Rights Reserved" (jotkut oikeudet pidätetään) vastakohtana tekijänoikeusmerkinnöissä yleensä nähtyyn "All Rights Reserved" (kaikki oikeudet pidätetään). Jos tekijä haluaa julkaista teoksensa täysin vapaasti käytettäväksi, eli tehdä siitä ns. Public Domain, voi teoksen yhteyteen lisätä logon, jossa lukee uljaasti "No Rights Reserved".

Näitä eri lisenssien logoja voi nykyään jo jonkin verran nähdäkin joillain www-sivuilla. Creative Commonsista on pikku hiljaa tulossa kirjallisuuden ja taiteiden GNU-liike, ja (CC)-logosta sen GPL-lisenssi.

Juridiikan lisäksi on vielä toinen logistinen ongelma vapaiden teosten tiellä, nimittäin vapaiden teosten löytäminen. Open Source -ohjelmistojen ympärille on vuosien saatossa kasvanut www-sivustoja, joilta löytyy kymmeniä tuhansia Open Source -ohjelmistoja. Esimerkiksi SourceForge isännöi lähes sataa tuhatta Open Source -projektia. Kirjallisuuden, musiikin ja muiden taiteiden alalla tällaiset kattavat hakemistot ovat vielä syntymättä. Creative Commons on kehittänyt oman Get Content hakukoneensa, joka etsii (CC)-lisensoituja teoksia ja aiemmin mainitut Project Gutenberg ja The Assayer ovat myös hyviä hakemistoja. Kehitystä kuitenkin tapahtuu koko ajan ja varmaan tulevaisuudessa vapaiden teosten löytäminen on vielä nykyistäkin helpompaa.

Yksi ongelma tällaisen hakemiston luonnissa on tiedostojen valtava koko. Ohjelmointikoodihan on vain ihmisten kirjoittamaa tekstiä ja vaikka kymmenien tuhansien ohjelmistojen kerääminen yhdelle www-palvelimelle onkin valtava urakka, se on kuitenkin mahdollista. Project Gutenberg on kerännyt kirjallisuutta omalle palvelimelleen vastaavalla tavalla, eiväthän kirjatkaan ole muuta kuin isoja tekstitiedostoja. Valokuvat ja muut graafiset taideteoksetkin vielä joten kuten ovat tallennettavissa tietokoneella. Sen sijaan musiikki ja varsinkin elokuvat vievätkin niin paljon kovalevytilaa, että niiden laajamittainen tallentaminen johonkin hakemistoon ja samoin niiden levittäminen internetissä ovat ihan aidosti teknisiä haasteita. Nykypäivän niin sanotuilla laajakaistayhteyksillä yksi mp3-muotoon pakattu 3 minuutin poppikappale tulee vielä perille minuuteissa, mutta Xvid-formaattiin pakkattua kokoillan elokuvaa joutuukin odottelemaan monta tuntia. Tuhansien elokuvien tarjoaminen samalta palvelimelta ladattavaksi on nykypäivän tekniikalla käytännössä mahdotonta.

Lisäksi pitäisi ottaa huomioon, että Open Source -filosofiaan kuuluu, ettei vastaanottajalle toimiteta pelkkää lopputuotetta – toimivaa tietokoneohjelmaa tai katseltavaa elokuvaa – vaan hänelle pitää tarjota alkuperäisen tekijän kanssa tasavertaiset mahdollisuudet muokata työtä edelleen. Tämä tarkoittaa sitä, että elokuvia ei voitaisi levittää vahvasti pakattuna, vaan ne pitäisi levittää vähintäänkin laadultaan DV-tasoisina. Lisähaastetta tuo se, että levitykseen pitäisi laittaa kaikki käytetty raaka-materiaali, jota tyypillisessä elokuvassa on kymmeniä, joskus satojakin tunteja!

Creative Commons on siis onnistunut tekemään lisensoinnin koukerot helpoiksi, mutta vielä puuttuuvat tehokkaat työkalut vapaiden teosten etsimiseen ja levittämiseen internetissä. Perinteinen www-palvelinmalli ei ehkä koskaan tule taipumaan monen tunnin videomateriaalin levittämiseen internetissä. Sen sijaan viime vuosina yleistynyt peer-to-peer tekniikka – jota nykyään valitettavasti käytetään internetissä lähinnä musiikin ja elokuvien laittomaan kopioimiseen – saattaisi siihen kelvata. Kuka tekisi meille Creative Commons Napsterin?

Tässä kohden on myös hyvä muistaa, että 1980-luvulla, kun internet oli vielä lapsenkengissään, ei yksinkertaisten tietokoneohjelmienkaan jakaminen internetissä ollut helppoa. Monilla ei ollut verkkoyhteyttä ollenkaan, ja niilläkin joilla oli, se oli niin hidas, että normaalia sähköpostia pidemmät lähetykset vaativat jo odottelua. Tuohon aikaan myös GNU-ohjelmien pääasiallinen levityskanava olikin internetin sijaan nauhojen¹⁰⁰ lähettäminen postitse. Itse asiassa tämä ohjelmia sisältävien nauhojen postimyynti oli siihen aikaan Stallmanin tärkeä tulonlähde. Internetin teknisistä rajoitteista huolimatta ei siis ole mitään syytä, miksei elokuviakin voisi jo ruveta tuottamaan ja levittämään Open Source -menetelmällä.

Kirjan "Avoin Elämä: Näin toimii Open Source" verkkoversio on luettavissa ilmaiseksi.
Halutessaan siitä on kuitenkin mahdollista, ja suotavaakin, antaa kirjailijalle pientä tippiä.